WHAT COLOR ARE TEARS?

“What color are tears?” is Ville Verkkapuro’s spin off short story based on Pete, his acclaimed debut document novel published in autumn 2022.

What color are tears?

Mine were blue when I was staring at the screen of my MacBook in a dark room, with a blank sheet of Microsoft Word in front of me. I wanted to find out what happened to my father, 13 years ago, when he was found blue in his friends garage, overdosed on booze and pills. I was afraid of turning into him.

I didn’t know where to start, because he was an enigma. I tried to Google him, but found absolutely nothing. So I Googled Kurt Cobain, got 22 million hits. I returned to my childhood hero, Kurt Cobain, because he was where I always projected my father. Cobain had blue eyes, just like my father, just like I did. He was all the things I wanted my father to be. “May women rule the world”, he wrote in his diary and I cheered.

I watched Cobain wear a floral dress on stage, talk about the rights of women. I understood why he was so fond of flowers, especially lilies; they represented a divine femininity to him. He made a song against rape, made plans in his diary about the music video for the song with orchids and lilies, “ya know, vaginal flowers”, he wrote.

I learned a lot about Cobain and nothing about my father. I had to pack my bag and go on a trip to my hillbilly hometown, to meet my fathers friends and my family in person. I found out my father wasn’t a feminist. He was kind, but dumb.

I wandered to the graveyard with Cobain singing Dumb, from the MTV Unplugged show in New York. Cobain wanted to decorate the stage that night with flowers and candles.

Like a funeral? they asked him. Exactly like a funeral, he said.

I laid a red rose on my fathers grave and couldn’t cry.

What color are tears?

They are transparent, impossible to grasp, impossible to determine. They reflect everything that surrounds them and shines the light through them.

I found a poem my father had written to his second wife. It said that she represents “all the flowers” to him. I liked how it sounded, but it meant nothing to me, it was just semantics, an empty promise. Their marriage was violent, poor and sad – and they got divorced. Just to be clear; it was my father who got hit. 

I continued my journey to meet my mother. We got drunk and cried together. 

Blondie’s Heart of Glass played in the background when I found out I had my mothers eyes, not my fathers, not Cobains. 

I didn’t find my father, but I found my mother. She showed me her most valued flowers; a bouquet I sent her on Mother’s Day, dried up on the shelf.

Cobain didn’t learn about women’s issues himself; it was taught to him by Tobi Vail and Kathleen Hanna from Bikini Kill. That’s why he wore the floral dress. He learned about the divine femininity and the floral vulva from his favorite author Camille Paglia, introduced to him by Courtney Love.

I went to a thrift store, searched the dresses and found one with floral patterns. I put it on and it fit perfectly. I looked at myself and tears rose to my eyes. 

My tears had multiple colors; they reflected the flowers from the dress.

Kukkia Kurt Cobainin haudalle

Olen viettänyt viime vuodet Kurt Cobainin lumoissa.

Etsin hänestä nuorena kuollutta isääni, jota en koskaan tuntenut. Halusin nähdä Cobainissa enemmän kuin sielunveljeyttä, halusin itselleni miehen mallin, jota en koskaan saanut.

May women rule the world, Cobain kirjoitti ja nyökyttelin tyytyväisenä.

Cobain oli protofeministi, joka puolsi naisten oikeuksia aikana, jolloin ketjuliikkeistä ei vielä saanut Feminist-paitoja. Hän rakasti kukkia. Erityisesti liljoja. Hän piti kukka-asetelmista, teki niitä levynkansien sisäsivuille, koristeli lavan niillä. Pukeutui kukkamekkoon. Kukkamekko oli seurausta Bikini Kill -yhtyeen Tobi Vailin ja Kathleen Hannan valistusta naisten oikeuksista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Cobain oli korvat höröllä. Hanna kirjoitti Cobainin seinään “Kurt smells like teen spirit”, Cobain inspiroitui.

Vail, Cobainin entinen tyttöystävä, esiintyi loppukesästä Flow Festivaleilla Bikini Killin kanssa. Katsoin häntä alaviistosta ja mietin, kuinka olin edellisenä päivänä uskaltanut laittaa ensimmäistä kertaa elämässäni kukkamekon ylleni ja nousta lavalle samoilla festivaaleilla. Luulin saaneeni vaikutteita Cobainilta, mutta ymmärsin pian Vailin olevan kaiken takana.

Hänelläkin oli kukkia mekossaan.

Sunnuntaina GoldLink soitti Smells Like Teen Spiritin samalla lavalla, napapaidassa. 

Cobain rakasti Camille Paglian tekstejä, joissa käsiteltiin kukkia, liitettiin ne vulvaan ja pyhään naiseuteen. Seksuaalista väkivaltaa vastustaneen Rape Me -kappaleen musiikkivideoon hän suunnitteli tulevan paljon kukkia, orkideoja ja liljoja – “ya know, vaginal flowers”, Cobain kirjoitti päiväkirjaansa.

Kun Cobain kertoi koristeluista MTV Unplugged -keikkaa varten, hän sanoi haluavansa kukkia ja kynttilöitä.

Kuin hautajaisissa? häneltä kysyttiin.

Juuri niin, Cobain vastasi.

Hautajaiset sopivat syksyyn. Syksy on kuoleman aikaa. Kauhuelokuvien, Halloweenin, maatumisen. Kukat lakastuvat, kuivuvat ja palaavat maahan, josta tulivat.

Mutta kaikkien kukkien ei tarvitse antaa kuolla. Kerää suosikkisi, tuo ne sisälle, rakenna itsellesi niistä huntu. Hymyile läpi kuoleman kuin Florence Pugh Midsommar-kauhuelokuvassa.

Cobainin suosikkikukka lilja kuvasti viktoriaanisessa ajassa kuolemaa, mutta kuolemaa ei voi olla ilman elämää ja juuri kuolema tekee elämästä arvokasta.

Laitan kukkamekon ylleni, ostan kukkia Cobainin muistoksi ja Vailin kunniaksi.

Tukeudun pyhään naiseuteen, koristelen asuntosi vaginaalisin kukin ja täytän äänimaiseman Nirvanalla. Piilotan falliset elementit.

En tukeudu isääni. Paitsi jos isäni onkin kuin Cobain. Ja Cobain kuin Vail – symboli kaikille niille, jotka odottavat vielä puhkeamista kukkaan.

Meidän tulee olla vähemmän isiemme kaltaisia ja enemmän kuin äitimme.

Kierto on päättynyt ja uusi alkaa.